Äidin ajatuksia

Istun keittiön pöydän ääressä. Kello on kolme. Koitan taas soittaa, mutta kukaan ei vastaa. Minua väsyttää, mutta en pysty nukkumaan, odotan vaikka aamuun saakka. Pyörittelen puhelintani kädessäni, käteni hikoavat ja mieleeni nousee kaikenmaailman kauhukuvia. Pitäiskö lähteä etsimään? Jos se on sammunut hankeen tai joku on kaapannut sen. Kymmentä yli kolme kuulen jonkun laittavan avainta lukkoon, nousen salamana ja kiirehdin eteiseen. Joku yrittää avata ovea, mutta ei saa vainta osumaan reikään. Katson ovensilmästä ja tunnen ärsyyntymystä mutta samalla suunnatonta helpotusta. Sieltä se vihdoin tulee. Avaan oven ja lasken humalaisen teinin sisään.
-Missä sä olet ollut? Kysyn vihaisena.
-Eeen mä missään, oltiin kavereitten kanssa vaa kattomas leffaa.
-Luuleksä etten mä huomaa? Mikset sä vastaa puhelimeen? Arvaa kuinka huolissani mä olin? Sydämeni pamppailee ja minun tekisi mieli halata pientä lastani, koska olen niin onnelinen että sain tämän kotiin. Mutta en halua, minun on oltava tiukka.
-Ai mitä huomaa? Naurava, hiukan sammaltava ääni kysyy.
-Mä tiedän että sä oot juonu! Herranjestas, ethän sä saa edes kenkiä pois jalasta. Anna mä autan. Revin saappaita ja samalla nenääni kantautuu makean siiderin haju.
-Hei, kiitti äiti. Mua väsyttää hei, meen nukkuu.
-Etkä mene, tuut ensi juomaan jotain täältä, muuten sulla on aamulla tosi paha olo.
Kävelen keittiöön ja kaadan ison lasin täyteen mehua. Katselen kuin mehu juodaan lasista kaksin käsin kiinni pitäen pois yhdellä huikalla.
-Saaks nyt mennä?
Nyökkään ja jään keittiöön katselemaan kun tyttäreni hoipertelee ylös rappusia ottaen välillä tukea seinästä. Mitä sille tekisi? Kai se nuoriso nykyään on tuollaista, tästä lähin en kyllä päästä sitä perjantai-iltaisin enää yhtään minnekkään. Mutta puhelimeen pitäisi kyllä vastata. Vaihdan yöpuvun päälleni ja käyn vielä viemässä sikeästi sammuneen yöpöydälle lasillisen vettä ja sängyn viereen ämpärin ja tarkastan että tämä on hengissä. Vihdoinkin pääsen nukkumaan. Aamulla aion kyllä pitää puhuttelun.