Kalastaja

On kesän ensimmäinen hellepäivä. Rooma +10, Pariisi +8, Mallorca +13, mutta Espoossa +28! Olisi mitä täydellisin päivä lähteä Ankkarockiin. Mutta ei, Maria ja Marco päättivät järjestää lapsensa kastajaisjuhlat juuri tänään. Juuri samana päivänä kuin on Ankkarock ja mitä mainioin festarisää. Niin ja sitten vielä krapulakin! Meni taas eilen vähän turhan myöhään. Tänään ei kenenkään pitäisi joutua laittamaan päällensä kauluspaitaa ja mennä istumaan pimeään kirkkoon. Mutta vaikka Petterin auto räjähtäisi tai talo palaisi tai krapula olisi kuinka paha tahansa, niin Petterin on mentävä, sillä Petteristä tulee lapsen kummisetä.

Auto on kuin sauna. Valkoisessa kauluspaidassa on kosteat läikät kainaloiden alla jo nyt. Petteri käynnistää auton, mutta ilmastointi on lakannut toimimasta ja matkan aikana valkoinen silitetty kauluspaita muuttuu märäksi rätiksi joka on liimautunut kiinni Petterin kaljavatsaa vasten. Autossa on hiostavaa, mutta Petteriä kuitenkin piristää ajatus, että Marco ja Marja ovat jättäneet Petterin vastuulle keksiä nimen lapselleen. Tehtävä on suuri, mutta Petteri on tuntenut niin Marcon kuin Marjankin saappaankokoisesta saakka ja he luottavat Petteriin. Tehtävä on aiheuttanut Petterille monia unettomia öitä, sillä tehtävä on yksin hänen vastuullaan ja Maria ja Marco saavat kuulla nimen vasta lasta kastettaessa. Viime yönä Petteri kuitenkin sai täydellisen idean, eikä häntä jännitä enää laisinkaan. Petteri tietää, että nimi on täydellinen ja se on varmasti jotakin aivan erilaista.

Petteri saapuu hiukan myöhässä. Suurin osa vieraista on jo saapunut. Marco juoksee parkkipaikalla Petteriä vastaan, myös hänkin on hiestä märkänä. Marco lausuu muutaman toruvan sanan Petterin myöhästymisestä, jonka jälkeen raahaa tämän sisään. Petteri on tyytyväinen, ettei Marco huomaa hänen olevan krapulassa.

Kirkko on sisutettu hienosti. Seinillä roikkuu erikokoisia ankkureita ja verkkoja ja kaikki elementit ovat kalastusaiheisia. Marco on vanhaa kalastajasukua, josta varmaan myös hänen innostuksensa kalastusta kohtaan on lähtenyt. Marcon sukunimikin on Kalastaja ja hän sanoo aina nimen olevan enne.

Tilaisuus alkaa. Nimi on yhä edelleen vain Petterin tiedossa, sillä Maria ja Marco halusivat säilyttää jännityksen loppuun saakka. Marco, Marja, Petteri ja Marjan ystävätär Katja asettuvat papin viereen alttarille. Pappi aloittaa ”Kastan sinut..” ja pitää tauon, jolloin Petteri kuiskaa papin korvaan keksimänsä nimen. Pappi katsahtaa Petteriä epäilevällä katsella, mutta jatkaa tajutessaan Petterin olevan tosissaan ”…Pekka Kalastajaksi”. Kirkossa tulee ensin kuolemanhiljaista, jonka jälkeen alkaa kova puheensorina. ”Mitä helv..! Marco huutaa. Marian silmät kostuvat. Petteri katselee ympärilleen, eikä ollenkaan ymmärrä, mitä oikein tapahtuu. Hän tuntee kovan iskun kohdistuvan päähänsä ja samassa kaikki pimenee.

Petteri avaa silmänsä, vain toisen silmänsä. Toinen silmä on niin turvoksissa, ettei hän saa sitä auki. Hitaasti hän nousee istumaan ja katselee ympärilleen. he ovat kirkon takahuoneessa. Marja ojentaa hänelle jääpalapussin ja Petteri painaa sen silmälleen. ”Mitä tapahtui? Missä Pekka on, mikä meni vikaan?” Petteri kyselee sekavana. Marco kävelee edes taas Petterin edessä. ”Tajuuksä ollenkaa? Miten sä voit olla noin tyhmä?” Hänen äänensä värisee. Petteri katsoo häntä silmiin koittaen viestittää, ettei ymmärrä mistä on kyse. ”En ymmär..” Hän koittaa saada sanotuksi, mutta Marco keskeyttää hänet. ”Mieti hei vähän. Pekka Kalastaja!” Petteri toistaa nimeä itsekseen päässään ”Pekka Kalastaja, Kakka Pelastaja.” Hänen ajatuksensa keskeyttää Marcon vihainen huuto. ”Mitä mä oon menny tekemään? Miten mä voin olla niin tyhmä, että annan sun päättää!” Hän huutaa ja nostaa kädet päänsä päälle. Maria istuu huoneen toisella seinustalla pää käsiin haudattuna.

Petteri pyytää anteeksi, nousee ja kävelee ulos katsomatta ketään silmiin. Hän kävelee kirkon puiston poikki autoonsa ja ajaa läheiselle rannalle. Taivas punertaa hiukan ja ilma on tyyni. Rannalla on Petterin lisäksi vain rakastunut nuori pariskunta. Petteri istahtaa hiekalle, upottaa varpaansa hiekkaan ja kaivaa käteensä taskumatin. Hän ottaa ryypyn ja kaatuu makaamaan selälleen. ”Urpot.” Petteri puhuu itsekseen. ”Tyhmä Marco, mitäs annoit mun keksiä sen nimen.” Petteri kuiskaa ja nousee istumaan. Hän katsoo taivaanrantaa, naukkaa huikan pullostaan ja jatkaa monologiaan. ”Olisit kunnon mies, etkä olis viime vuonna vieny sitä mun ylennystä, niin ei olis tarvinnu keksiä sun lapselle niin tyhmää nimeä.”

Kaunis teksti

Kauneus on katsojan silmässä.

Äidin ajatuksia

Istun keittiön pöydän ääressä. Kello on kolme. Koitan taas soittaa, mutta kukaan ei vastaa. Minua väsyttää, mutta en pysty nukkumaan, odotan vaikka aamuun saakka. Pyörittelen puhelintani kädessäni, käteni hikoavat ja mieleeni nousee kaikenmaailman kauhukuvia. Pitäiskö lähteä etsimään? Jos se on sammunut hankeen tai joku on kaapannut sen. Kymmentä yli kolme kuulen jonkun laittavan avainta lukkoon, nousen salamana ja kiirehdin eteiseen. Joku yrittää avata ovea, mutta ei saa vainta osumaan reikään. Katson ovensilmästä ja tunnen ärsyyntymystä mutta samalla suunnatonta helpotusta. Sieltä se vihdoin tulee. Avaan oven ja lasken humalaisen teinin sisään.
-Missä sä olet ollut? Kysyn vihaisena.
-Eeen mä missään, oltiin kavereitten kanssa vaa kattomas leffaa.
-Luuleksä etten mä huomaa? Mikset sä vastaa puhelimeen? Arvaa kuinka huolissani mä olin? Sydämeni pamppailee ja minun tekisi mieli halata pientä lastani, koska olen niin onnelinen että sain tämän kotiin. Mutta en halua, minun on oltava tiukka.
-Ai mitä huomaa? Naurava, hiukan sammaltava ääni kysyy.
-Mä tiedän että sä oot juonu! Herranjestas, ethän sä saa edes kenkiä pois jalasta. Anna mä autan. Revin saappaita ja samalla nenääni kantautuu makean siiderin haju.
-Hei, kiitti äiti. Mua väsyttää hei, meen nukkuu.
-Etkä mene, tuut ensi juomaan jotain täältä, muuten sulla on aamulla tosi paha olo.
Kävelen keittiöön ja kaadan ison lasin täyteen mehua. Katselen kuin mehu juodaan lasista kaksin käsin kiinni pitäen pois yhdellä huikalla.
-Saaks nyt mennä?
Nyökkään ja jään keittiöön katselemaan kun tyttäreni hoipertelee ylös rappusia ottaen välillä tukea seinästä. Mitä sille tekisi? Kai se nuoriso nykyään on tuollaista, tästä lähin en kyllä päästä sitä perjantai-iltaisin enää yhtään minnekkään. Mutta puhelimeen pitäisi kyllä vastata. Vaihdan yöpuvun päälleni ja käyn vielä viemässä sikeästi sammuneen yöpöydälle lasillisen vettä ja sängyn viereen ämpärin ja tarkastan että tämä on hengissä. Vihdoinkin pääsen nukkumaan. Aamulla aion kyllä pitää puhuttelun.

Mitäs tänään syötäisiin

Kolme pientä ankkaa marssi näin, tuhoisaa liukuhihnaa eteenpäin. Suruisin silmin pörröiset ankanpojat katsovat edessä odottavaa tuhoa. Ensin irrotetaan ankkojen tuikkivat silmät ja siivet revitään irti. Jalat irroitetaan katkaisemalla ne kuin ohuet risut. Kirkuvien poikasten päät murskataan nuijalla ja pikkuruiset aivot lentävät pellolle. Vielä höyhenet irti ja eikun sirkkelillä tuhansiksi palasiksi ja jauhetaan ankat yhtenäiseksi mössöksi. Sellaisen pizzan tilaan tänään. Possuvauvan kyljestä voisi vielä vähän raastaa pekonia päälle.

Ei se koskaan muutu

Ruoka vain on mielessä,
siinä on laihdutus pielessä.
Ei hän uskalla enää vaa'alle astua,
tekee vain mieli peruna lastua.

Itse hän kyllä tietää,
itsepetosta hän sietää.
Ei auta, vaikka olisi vähän rasvaa,
silti maha jatkuvasti kasvaa.

Ompas mennyt kauas napa, huomenna muuttuu elämäntapa.
Joskaan,
se ei kuitenkaan muutu koskaan.

Dieetillä

Vatsa kurisee, kauhea nälkä. Jääkaapissa olisi torttua. Ei, ei, en ota. Tai jos yhden palan. Ihan pienen palan. Se on kuitenkin paljon terveellisempää kuin jäätelö. Jäätelöäkin minulla olisi. Jäätelöä ja torttua, jos ihan pieni pala jäätelöä ja ihan pieni pala torttua. Molempia vain pienen pieni siivu. Jäätelö on vain maitoa ja maitohan ei lihota. Ihan pienet palat vain.

Ei se niin kamlaa ole, saahan välillä herkutella. Pitäisi kyllä syödä jotain kunnon ruokaa. Jos vaikka tekisin jotain terveellistä. Salaatti on terveellistä. Mutta pitää sitä ihmisen jotain lihaakin saada. Jos vaikka kanaa laittaisi sinne. Ja kastikkeeksi... jotain kevyttä. Kermaaviiliä. Vähärasvaista kermaviiliä. Onkohan sellaista? Tai ehkä helpompi vain ostaa kaupasta valmis salaattikastike, jos sitä vaan laittaa ihan vähän. Mutta toisaalta salaatti on aika kuivaa ilman kastiketta ja kastiketta pitää olla reilusti.

Noniin kauppalistaa. Maitoa, salaattikastike, tomaattia, salaattia, kurkkua. Ei kyllä kuulosta yhtään hyvältä. Niin vaikeaa tehdä. Ja niin paljon muistamista. Ähh. Jos tekisin vaikka ranskalaisia perunoita ja lihaa kermakastikkeessa. Se on helmpompaa ja nopeampaa. Tuleepahan vatsa kunnolla täyteen. Lihaa ja pakasteranskalaisia. Niin ja kermaa, vähärasvaista kermaa. Niin ja jotain pientä jälkiruokaa, ehkä suklaata? Vain vähän. Jotain vähärasvaista suklaata?

Noniin, nyt kauppaan. Minähän kävelen. Sinne ei ole kuin pari korttelia. Toisaalta on kyllä kauhea nälkä ja siihen menee aikaa kun kävelee. Ja kamalan kylmäkin sielä on. Ehkä on vain käytännöllisempää mennä autolla. Ei sitten ruuatkaan ehdi jäätyä kun kävelen kotiin. Joo, eli autonavaimet, kotiavaimet ja lompakko. Ja hissillä alas, ei se mitään auttaisi vaikka niitä portaita käyttäisi.

Saatana, kauppalista jäi kotiin. Ei kai sinne kauppaan sitten mitään järkeä ole mennä. Tässähän on se pizzeriakin ihan lähellä. Sitten ei tartteisi tehdäkkään ruokaa. Joo, sinne, eli oikealle tästä, kyllä. Ja perhepizza täytteinä aurajuusto, kinkku, salami, tuplajuusto, kebab, tulinen kastikeja pekoni. Niin ja iso cola. Juuri niinkuin viimeeksi.

Tanssit

-Saanko ehdottaa, iltaa kanssani?
-Tottakai, tanssitatko minua juhannuksen kunniaksi?
-Tule niin vien sinut kahville ja nakkikioskille jatkoille, siitä taksiin saatille?
-Hienoa, näytätkö mulle vähän tätä landea ku en oo koskaan ennen ollu tääl?
-Tänä iltana, ei tuu pakkeja.

Stalkkeri

Minä asun kaupungin kauneimmassa talossa. Ja minun taloni on aivan keskustassa. Talossani on neljä kerrosta, minä asun toisessa. Jokaisessa kerroksessa on kolme asuntoa, yhteensä siis 12 asuntoa. Minä olen asunut talossa 30 vuotta ja laskelmieni mukaan talossa asuu 38 henkilöä. Viisi perhettä, neljä pariskuntaa ja kolme yksinasuvaa, minä mukaan lukien. Voisi sanoa, että minä tiedän naapureistani kaiken.

Joka aamu herään kello kuusi, juon aamukahvin ja kävelen rappuni alimpaan kerrokseen odottamaan postinjakajaa. Alimmassa kerroksessa ovat koko talon postilaatikot. Kun postimies on jakanut postit ja lähtenyt, alan tutkia muille saapuneita kirjeitä. Valitettavasti en ole keksinyt keinoa avata niitä niin, etteivät muut sitä huomaisi. Olen kuitenkin vuosien varrella kehittynyt hyvin taitavaksi salapoliisiksi ja pystyn päättelemään paljon jo pelkästä kirjekuoresta ja esimerkiksi postileimasta. Virtaselle tuli jo toinen kirje verovirastosta tällä viikolla. Hän on luultavasti yrittänyt veropetosta. Lampinen puolestaan taitaa harrastaa jotain muuta hämärää, sillä ei ole saanut vielä yhtäkään kirjettä tällä viikolla.

Kun postit on tarkastettu, menen ruokkimaan kissani. Kaikki kahdeksan odottavat minua oven takana. Annan niille silakanpäitä ja syön itse yhden. Nauttiessani kalaherkkuani kuulen töminää yläkerrasta. Hakkaan luudalla kattoon niin kauan, että musiikki lakkaa. Kun olen päässyt tästä ongelmasta eroon, kuulen meteliä ulkoa. Paholaisen lapset leikkivät siellä. Minä menen parvekkeelle ja heitän lapsia kissoilla. Lapset juoksevat karkuun ja minä olen tyytyväinen. Käyn keräämässä pihalta kissat ja kannan ne takaisin sisälle. Kun MINÄ olin nuori, niin me hiihdimme kouluun ja leikimme käpylehmillä.

Puhelimeni piippaa ja sen näyttöön syttyy valot. Otan sen käteeni ja se alkaa täristä ja pitää ärsyttävää ääntä. Koetan ravistaa puhelinta, mutta ääni ei lopu millään. Hakkaan sitä seinään, mutta se ei lakkaa soimasta. Minä menetän hermoni ja heitän sen vessanpönttöön ja vedän. Kuulen äänen yhä vaimeana jossain putkistossa. Kyllä kaikki vaan oli silloin paremmin kun ei ollut puhelimia.

Illalla katson Onnenpyörän ja kudon sukkaa.

Ei yksiäkään häitä, yhdet hautajaiset

Kuolema on yleensä traaginen tapaus. Annan kuolemaa ei kuitenkaan voi sanoa traagiseksi, vaikka läheisille hänen menettämisensä olikin musertavaa. Anna kuoli liukastuessaan banaaninkuoreen syödessään appelsiinia.

Annan hautajaiset pidettiin helmikuussa Hämeenlinnassa. Hautajaisista oli tarkoitus tulla kauniit ja arvokkaat, toisin kun itse kuolema oli ollut. Ruumisauton oli määrä kuljettaa arkku Kekkosenkadun kirkkoon, mutta matka ei sujunut täysin suunnitelmien mukaan. Kylmänä helmikuisena aamuna tie oli hyvin liukas ja kuskin oli vaikeaa saada auto pysymään tiellä. Kokemäenjoen rannassa auto lähti luisuun. Hitaasti, mutta varmasti auto liukui kohti jokea. Jää oli hyvin paksua ja kesti auton painoa vain hetken ennen kuin rikkoutui sen alla. Kuski ehti pelastautua, mutta arkku vajosi auton mukana pohjaan. Meni hetki, ennen kuin auto ja arkku saatiin nostettua ylös hyytävästä vedestä, mutta matkan kirkolle oli jatkuttava. Ruumisauto ei kuitenkaan enää ollut käyttökelpoinen joten arkku solmittiin pienen Citroenin katolle.

Aikataulusta oltiin pahasti jäljessä ja pieni vihreä auto arkku katollaan kaahasi kohti kirkkoa. Kuski oli hiukan kokematon, joten saapui kirkon pihaan turhan kovaa. Jotta auto ei olisi törmännyt kirkon portaisiin, kuskin oli suoritettava lukkojarrutus. Arkku ei ollut katolla kovin tukevasti kiinni ja se singahti läpi kirkon ovien suoraan kirkon etuosaan.

Arkun ilmalento aiheutti melkoista hässäkkää. Urkuri oli kaatunut arkun tönäisyn voimasta ja saanut päähänsä pienen tällin. Muuten kaikki oli hyvin ja rituaaleja päätettiin jatkaa. Katastrofit kuitenkin vain jatkuivat jatkumistaan kun punapukuinen mies piti puhetta web-sivujen suunnittelusta. Jälkeenpäin selvisi, että hän oli erehtynyt paikasta ja oli luullut olevansa atk-ohjelmoijien vuotuisessa kokouksessa. Koska kaikki oli mennyt niin päin helvettiä, kukaan ei ollut kovin yllättynyt kuullessaan urkurin soittavan Anna Puun laulun sijaan häävalssia.

Kun arkkua oltiin laskemassa hautaan ja koettelemuksien kuviteltiin olevan ohi, marssi Johan-eno ristiaskelin avoimen hautakuopan reunalle seisomaan, lausui sammaltaen muutaman sanan ruotsalaisista, Greyn anatomiasta ja opossumeista. Puheensa päätteeksi hän naukkasi huikan lisää taskumatistaan ja katosi syvään kuoppaan Annan seuraksi.

1990-2010

Ensimmäiset kirjoitukseni olivat joululahjatoivomuslistat, jotka muistuttivat joulu toisensa jälkeen toisiaan: ”elävä koira, elävä kissa, elävä hamsteri, elävä hiiri” Elävä-sana täytyi laittaa aina eteen, jotta joulupukki tajuaisi, että haluaisin oikean hamsterin, en sitä lelu-hamsteria. Lisäksi listaan piti lisätä kaikki mahdolliset eläimet, jotta minulla olisi paremmat mahdollisuudet saada edes jokin niistä. Ei se joulupukki mitään sitten koskaan tajunnut ja äitikin osti elävän koiran vasta sitten kun muutin pois kotoa. Kun sitten lopulta tajusin, ettei joulupukki tuo minulle elävää hiirtä, saati sitten kissaa, tyydyin pehmoleluihin.

Ensimmäinen todellinen mestariteokseni sininen vihko, johon listasin kaikki pehmoleluni, barbieni, pikku-ukkoni ja sun muut. Kun kaikki lelut oli listattu, aloin listata kirjoja, videokasetteja, huonekaluja, astioita ja mitä tahansa satuin kodistamme löytämään. Olin tietysti hyvin älykäs lapsi, eli listaamiseen oli hyvä syy: Pelkäsin kovasti tulipaloa, ja sitä, että tulipallossa kaikki rakkaat Muffeni ja Bambini palaisivat poroksi. Äiti kuitenkin kertoi, että jos tuli polttaisi talomme, vakuutusyhtiö varmasti korvaisi meille uudet tavarat palaneiden tilalle. No mistäs muualta vakuutusyhtiö selvittäisi mitä meiltä on palanut, kuin minun sinisestä vihostani??!! Silloin en ilmeisesti vielä osannut deduktiivisesti päätellä, että vihko on paperia ja että se paperi on palavaa, jotenka se vihko kärtsäisi samalla tavalla tulipalossa kuin kaikki lelunikin.

Osaan siis listata asioita. Olen harjoitellut sitä pienestä asti. Monen vuoden harjoittelu on selvästi tuottanut tulosta. Osaan nyt kertoa mitä minulla on ja mitä haluaisin saada. Joulupukkiin en enää usko, enkä pelkää tulipaloa niin kovasti. Ja tiedän että paperi palaa, joten en listaa omistamiani asioita enää.

Joulupukille kirjoittaminen oli kivaa, samoin vakuutusyhtiölle. Kirjoittamisesta katosi kuitenkin ilo, kun ylä-asteella ja lukiossa opiskeltiin pilkkusääntöjä ja oikeinkirjoittamista. Kun punakynää oli jokaisessa esseessä, jonka kirjoitin, en edes jaksanut enää yrittää. Kirjoittaminen alkoi olla liian pakonomaista ja siinä oli liikaa sääntöjä. Säännöt tekevät asioista tylsiä, joten lopetin kirjoittamisen. Kirjoitushistoriani ei siis ole kovin pitkä tai värikäs. Nyt on kuitenkin hyvä aika aloittaa, sillä minun ei tarvitse enää huolehtia kaikista kirjoitusvirheistä, koska minulla on Word.