Minä asun kaupungin kauneimmassa talossa. Ja minun taloni on aivan keskustassa. Talossani on neljä kerrosta, minä asun toisessa. Jokaisessa kerroksessa on kolme asuntoa, yhteensä siis 12 asuntoa. Minä olen asunut talossa 30 vuotta ja laskelmieni mukaan talossa asuu 38 henkilöä. Viisi perhettä, neljä pariskuntaa ja kolme yksinasuvaa, minä mukaan lukien. Voisi sanoa, että minä tiedän naapureistani kaiken.
Joka aamu herään kello kuusi, juon aamukahvin ja kävelen rappuni alimpaan kerrokseen odottamaan postinjakajaa. Alimmassa kerroksessa ovat koko talon postilaatikot. Kun postimies on jakanut postit ja lähtenyt, alan tutkia muille saapuneita kirjeitä. Valitettavasti en ole keksinyt keinoa avata niitä niin, etteivät muut sitä huomaisi. Olen kuitenkin vuosien varrella kehittynyt hyvin taitavaksi salapoliisiksi ja pystyn päättelemään paljon jo pelkästä kirjekuoresta ja esimerkiksi postileimasta. Virtaselle tuli jo toinen kirje verovirastosta tällä viikolla. Hän on luultavasti yrittänyt veropetosta. Lampinen puolestaan taitaa harrastaa jotain muuta hämärää, sillä ei ole saanut vielä yhtäkään kirjettä tällä viikolla.
Kun postit on tarkastettu, menen ruokkimaan kissani. Kaikki kahdeksan odottavat minua oven takana. Annan niille silakanpäitä ja syön itse yhden. Nauttiessani kalaherkkuani kuulen töminää yläkerrasta. Hakkaan luudalla kattoon niin kauan, että musiikki lakkaa. Kun olen päässyt tästä ongelmasta eroon, kuulen meteliä ulkoa. Paholaisen lapset leikkivät siellä. Minä menen parvekkeelle ja heitän lapsia kissoilla. Lapset juoksevat karkuun ja minä olen tyytyväinen. Käyn keräämässä pihalta kissat ja kannan ne takaisin sisälle. Kun MINÄ olin nuori, niin me hiihdimme kouluun ja leikimme käpylehmillä.
Puhelimeni piippaa ja sen näyttöön syttyy valot. Otan sen käteeni ja se alkaa täristä ja pitää ärsyttävää ääntä. Koetan ravistaa puhelinta, mutta ääni ei lopu millään. Hakkaan sitä seinään, mutta se ei lakkaa soimasta. Minä menetän hermoni ja heitän sen vessanpönttöön ja vedän. Kuulen äänen yhä vaimeana jossain putkistossa. Kyllä kaikki vaan oli silloin paremmin kun ei ollut puhelimia.
Illalla katson Onnenpyörän ja kudon sukkaa.
perjantai 19. helmikuuta 2010
perjantai 12. helmikuuta 2010
Ei yksiäkään häitä, yhdet hautajaiset
Kuolema on yleensä traaginen tapaus. Annan kuolemaa ei kuitenkaan voi sanoa traagiseksi, vaikka läheisille hänen menettämisensä olikin musertavaa. Anna kuoli liukastuessaan banaaninkuoreen syödessään appelsiinia.
Annan hautajaiset pidettiin helmikuussa Hämeenlinnassa. Hautajaisista oli tarkoitus tulla kauniit ja arvokkaat, toisin kun itse kuolema oli ollut. Ruumisauton oli määrä kuljettaa arkku Kekkosenkadun kirkkoon, mutta matka ei sujunut täysin suunnitelmien mukaan. Kylmänä helmikuisena aamuna tie oli hyvin liukas ja kuskin oli vaikeaa saada auto pysymään tiellä. Kokemäenjoen rannassa auto lähti luisuun. Hitaasti, mutta varmasti auto liukui kohti jokea. Jää oli hyvin paksua ja kesti auton painoa vain hetken ennen kuin rikkoutui sen alla. Kuski ehti pelastautua, mutta arkku vajosi auton mukana pohjaan. Meni hetki, ennen kuin auto ja arkku saatiin nostettua ylös hyytävästä vedestä, mutta matkan kirkolle oli jatkuttava. Ruumisauto ei kuitenkaan enää ollut käyttökelpoinen joten arkku solmittiin pienen Citroenin katolle.
Aikataulusta oltiin pahasti jäljessä ja pieni vihreä auto arkku katollaan kaahasi kohti kirkkoa. Kuski oli hiukan kokematon, joten saapui kirkon pihaan turhan kovaa. Jotta auto ei olisi törmännyt kirkon portaisiin, kuskin oli suoritettava lukkojarrutus. Arkku ei ollut katolla kovin tukevasti kiinni ja se singahti läpi kirkon ovien suoraan kirkon etuosaan.
Arkun ilmalento aiheutti melkoista hässäkkää. Urkuri oli kaatunut arkun tönäisyn voimasta ja saanut päähänsä pienen tällin. Muuten kaikki oli hyvin ja rituaaleja päätettiin jatkaa. Katastrofit kuitenkin vain jatkuivat jatkumistaan kun punapukuinen mies piti puhetta web-sivujen suunnittelusta. Jälkeenpäin selvisi, että hän oli erehtynyt paikasta ja oli luullut olevansa atk-ohjelmoijien vuotuisessa kokouksessa. Koska kaikki oli mennyt niin päin helvettiä, kukaan ei ollut kovin yllättynyt kuullessaan urkurin soittavan Anna Puun laulun sijaan häävalssia.
Kun arkkua oltiin laskemassa hautaan ja koettelemuksien kuviteltiin olevan ohi, marssi Johan-eno ristiaskelin avoimen hautakuopan reunalle seisomaan, lausui sammaltaen muutaman sanan ruotsalaisista, Greyn anatomiasta ja opossumeista. Puheensa päätteeksi hän naukkasi huikan lisää taskumatistaan ja katosi syvään kuoppaan Annan seuraksi.
Annan hautajaiset pidettiin helmikuussa Hämeenlinnassa. Hautajaisista oli tarkoitus tulla kauniit ja arvokkaat, toisin kun itse kuolema oli ollut. Ruumisauton oli määrä kuljettaa arkku Kekkosenkadun kirkkoon, mutta matka ei sujunut täysin suunnitelmien mukaan. Kylmänä helmikuisena aamuna tie oli hyvin liukas ja kuskin oli vaikeaa saada auto pysymään tiellä. Kokemäenjoen rannassa auto lähti luisuun. Hitaasti, mutta varmasti auto liukui kohti jokea. Jää oli hyvin paksua ja kesti auton painoa vain hetken ennen kuin rikkoutui sen alla. Kuski ehti pelastautua, mutta arkku vajosi auton mukana pohjaan. Meni hetki, ennen kuin auto ja arkku saatiin nostettua ylös hyytävästä vedestä, mutta matkan kirkolle oli jatkuttava. Ruumisauto ei kuitenkaan enää ollut käyttökelpoinen joten arkku solmittiin pienen Citroenin katolle.
Aikataulusta oltiin pahasti jäljessä ja pieni vihreä auto arkku katollaan kaahasi kohti kirkkoa. Kuski oli hiukan kokematon, joten saapui kirkon pihaan turhan kovaa. Jotta auto ei olisi törmännyt kirkon portaisiin, kuskin oli suoritettava lukkojarrutus. Arkku ei ollut katolla kovin tukevasti kiinni ja se singahti läpi kirkon ovien suoraan kirkon etuosaan.
Arkun ilmalento aiheutti melkoista hässäkkää. Urkuri oli kaatunut arkun tönäisyn voimasta ja saanut päähänsä pienen tällin. Muuten kaikki oli hyvin ja rituaaleja päätettiin jatkaa. Katastrofit kuitenkin vain jatkuivat jatkumistaan kun punapukuinen mies piti puhetta web-sivujen suunnittelusta. Jälkeenpäin selvisi, että hän oli erehtynyt paikasta ja oli luullut olevansa atk-ohjelmoijien vuotuisessa kokouksessa. Koska kaikki oli mennyt niin päin helvettiä, kukaan ei ollut kovin yllättynyt kuullessaan urkurin soittavan Anna Puun laulun sijaan häävalssia.
Kun arkkua oltiin laskemassa hautaan ja koettelemuksien kuviteltiin olevan ohi, marssi Johan-eno ristiaskelin avoimen hautakuopan reunalle seisomaan, lausui sammaltaen muutaman sanan ruotsalaisista, Greyn anatomiasta ja opossumeista. Puheensa päätteeksi hän naukkasi huikan lisää taskumatistaan ja katosi syvään kuoppaan Annan seuraksi.
tiistai 2. helmikuuta 2010
1990-2010
Ensimmäiset kirjoitukseni olivat joululahjatoivomuslistat, jotka muistuttivat joulu toisensa jälkeen toisiaan: ”elävä koira, elävä kissa, elävä hamsteri, elävä hiiri” Elävä-sana täytyi laittaa aina eteen, jotta joulupukki tajuaisi, että haluaisin oikean hamsterin, en sitä lelu-hamsteria. Lisäksi listaan piti lisätä kaikki mahdolliset eläimet, jotta minulla olisi paremmat mahdollisuudet saada edes jokin niistä. Ei se joulupukki mitään sitten koskaan tajunnut ja äitikin osti elävän koiran vasta sitten kun muutin pois kotoa. Kun sitten lopulta tajusin, ettei joulupukki tuo minulle elävää hiirtä, saati sitten kissaa, tyydyin pehmoleluihin.
Ensimmäinen todellinen mestariteokseni sininen vihko, johon listasin kaikki pehmoleluni, barbieni, pikku-ukkoni ja sun muut. Kun kaikki lelut oli listattu, aloin listata kirjoja, videokasetteja, huonekaluja, astioita ja mitä tahansa satuin kodistamme löytämään. Olin tietysti hyvin älykäs lapsi, eli listaamiseen oli hyvä syy: Pelkäsin kovasti tulipaloa, ja sitä, että tulipallossa kaikki rakkaat Muffeni ja Bambini palaisivat poroksi. Äiti kuitenkin kertoi, että jos tuli polttaisi talomme, vakuutusyhtiö varmasti korvaisi meille uudet tavarat palaneiden tilalle. No mistäs muualta vakuutusyhtiö selvittäisi mitä meiltä on palanut, kuin minun sinisestä vihostani??!! Silloin en ilmeisesti vielä osannut deduktiivisesti päätellä, että vihko on paperia ja että se paperi on palavaa, jotenka se vihko kärtsäisi samalla tavalla tulipalossa kuin kaikki lelunikin.
Osaan siis listata asioita. Olen harjoitellut sitä pienestä asti. Monen vuoden harjoittelu on selvästi tuottanut tulosta. Osaan nyt kertoa mitä minulla on ja mitä haluaisin saada. Joulupukkiin en enää usko, enkä pelkää tulipaloa niin kovasti. Ja tiedän että paperi palaa, joten en listaa omistamiani asioita enää.
Joulupukille kirjoittaminen oli kivaa, samoin vakuutusyhtiölle. Kirjoittamisesta katosi kuitenkin ilo, kun ylä-asteella ja lukiossa opiskeltiin pilkkusääntöjä ja oikeinkirjoittamista. Kun punakynää oli jokaisessa esseessä, jonka kirjoitin, en edes jaksanut enää yrittää. Kirjoittaminen alkoi olla liian pakonomaista ja siinä oli liikaa sääntöjä. Säännöt tekevät asioista tylsiä, joten lopetin kirjoittamisen. Kirjoitushistoriani ei siis ole kovin pitkä tai värikäs. Nyt on kuitenkin hyvä aika aloittaa, sillä minun ei tarvitse enää huolehtia kaikista kirjoitusvirheistä, koska minulla on Word.
Ensimmäinen todellinen mestariteokseni sininen vihko, johon listasin kaikki pehmoleluni, barbieni, pikku-ukkoni ja sun muut. Kun kaikki lelut oli listattu, aloin listata kirjoja, videokasetteja, huonekaluja, astioita ja mitä tahansa satuin kodistamme löytämään. Olin tietysti hyvin älykäs lapsi, eli listaamiseen oli hyvä syy: Pelkäsin kovasti tulipaloa, ja sitä, että tulipallossa kaikki rakkaat Muffeni ja Bambini palaisivat poroksi. Äiti kuitenkin kertoi, että jos tuli polttaisi talomme, vakuutusyhtiö varmasti korvaisi meille uudet tavarat palaneiden tilalle. No mistäs muualta vakuutusyhtiö selvittäisi mitä meiltä on palanut, kuin minun sinisestä vihostani??!! Silloin en ilmeisesti vielä osannut deduktiivisesti päätellä, että vihko on paperia ja että se paperi on palavaa, jotenka se vihko kärtsäisi samalla tavalla tulipalossa kuin kaikki lelunikin.
Osaan siis listata asioita. Olen harjoitellut sitä pienestä asti. Monen vuoden harjoittelu on selvästi tuottanut tulosta. Osaan nyt kertoa mitä minulla on ja mitä haluaisin saada. Joulupukkiin en enää usko, enkä pelkää tulipaloa niin kovasti. Ja tiedän että paperi palaa, joten en listaa omistamiani asioita enää.
Joulupukille kirjoittaminen oli kivaa, samoin vakuutusyhtiölle. Kirjoittamisesta katosi kuitenkin ilo, kun ylä-asteella ja lukiossa opiskeltiin pilkkusääntöjä ja oikeinkirjoittamista. Kun punakynää oli jokaisessa esseessä, jonka kirjoitin, en edes jaksanut enää yrittää. Kirjoittaminen alkoi olla liian pakonomaista ja siinä oli liikaa sääntöjä. Säännöt tekevät asioista tylsiä, joten lopetin kirjoittamisen. Kirjoitushistoriani ei siis ole kovin pitkä tai värikäs. Nyt on kuitenkin hyvä aika aloittaa, sillä minun ei tarvitse enää huolehtia kaikista kirjoitusvirheistä, koska minulla on Word.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)