Äidin ajatuksia

Istun keittiön pöydän ääressä. Kello on kolme. Koitan taas soittaa, mutta kukaan ei vastaa. Minua väsyttää, mutta en pysty nukkumaan, odotan vaikka aamuun saakka. Pyörittelen puhelintani kädessäni, käteni hikoavat ja mieleeni nousee kaikenmaailman kauhukuvia. Pitäiskö lähteä etsimään? Jos se on sammunut hankeen tai joku on kaapannut sen. Kymmentä yli kolme kuulen jonkun laittavan avainta lukkoon, nousen salamana ja kiirehdin eteiseen. Joku yrittää avata ovea, mutta ei saa vainta osumaan reikään. Katson ovensilmästä ja tunnen ärsyyntymystä mutta samalla suunnatonta helpotusta. Sieltä se vihdoin tulee. Avaan oven ja lasken humalaisen teinin sisään.
-Missä sä olet ollut? Kysyn vihaisena.
-Eeen mä missään, oltiin kavereitten kanssa vaa kattomas leffaa.
-Luuleksä etten mä huomaa? Mikset sä vastaa puhelimeen? Arvaa kuinka huolissani mä olin? Sydämeni pamppailee ja minun tekisi mieli halata pientä lastani, koska olen niin onnelinen että sain tämän kotiin. Mutta en halua, minun on oltava tiukka.
-Ai mitä huomaa? Naurava, hiukan sammaltava ääni kysyy.
-Mä tiedän että sä oot juonu! Herranjestas, ethän sä saa edes kenkiä pois jalasta. Anna mä autan. Revin saappaita ja samalla nenääni kantautuu makean siiderin haju.
-Hei, kiitti äiti. Mua väsyttää hei, meen nukkuu.
-Etkä mene, tuut ensi juomaan jotain täältä, muuten sulla on aamulla tosi paha olo.
Kävelen keittiöön ja kaadan ison lasin täyteen mehua. Katselen kuin mehu juodaan lasista kaksin käsin kiinni pitäen pois yhdellä huikalla.
-Saaks nyt mennä?
Nyökkään ja jään keittiöön katselemaan kun tyttäreni hoipertelee ylös rappusia ottaen välillä tukea seinästä. Mitä sille tekisi? Kai se nuoriso nykyään on tuollaista, tästä lähin en kyllä päästä sitä perjantai-iltaisin enää yhtään minnekkään. Mutta puhelimeen pitäisi kyllä vastata. Vaihdan yöpuvun päälleni ja käyn vielä viemässä sikeästi sammuneen yöpöydälle lasillisen vettä ja sängyn viereen ämpärin ja tarkastan että tämä on hengissä. Vihdoinkin pääsen nukkumaan. Aamulla aion kyllä pitää puhuttelun.

Mitäs tänään syötäisiin

Kolme pientä ankkaa marssi näin, tuhoisaa liukuhihnaa eteenpäin. Suruisin silmin pörröiset ankanpojat katsovat edessä odottavaa tuhoa. Ensin irrotetaan ankkojen tuikkivat silmät ja siivet revitään irti. Jalat irroitetaan katkaisemalla ne kuin ohuet risut. Kirkuvien poikasten päät murskataan nuijalla ja pikkuruiset aivot lentävät pellolle. Vielä höyhenet irti ja eikun sirkkelillä tuhansiksi palasiksi ja jauhetaan ankat yhtenäiseksi mössöksi. Sellaisen pizzan tilaan tänään. Possuvauvan kyljestä voisi vielä vähän raastaa pekonia päälle.

Ei se koskaan muutu

Ruoka vain on mielessä,
siinä on laihdutus pielessä.
Ei hän uskalla enää vaa'alle astua,
tekee vain mieli peruna lastua.

Itse hän kyllä tietää,
itsepetosta hän sietää.
Ei auta, vaikka olisi vähän rasvaa,
silti maha jatkuvasti kasvaa.

Ompas mennyt kauas napa, huomenna muuttuu elämäntapa.
Joskaan,
se ei kuitenkaan muutu koskaan.

Dieetillä

Vatsa kurisee, kauhea nälkä. Jääkaapissa olisi torttua. Ei, ei, en ota. Tai jos yhden palan. Ihan pienen palan. Se on kuitenkin paljon terveellisempää kuin jäätelö. Jäätelöäkin minulla olisi. Jäätelöä ja torttua, jos ihan pieni pala jäätelöä ja ihan pieni pala torttua. Molempia vain pienen pieni siivu. Jäätelö on vain maitoa ja maitohan ei lihota. Ihan pienet palat vain.

Ei se niin kamlaa ole, saahan välillä herkutella. Pitäisi kyllä syödä jotain kunnon ruokaa. Jos vaikka tekisin jotain terveellistä. Salaatti on terveellistä. Mutta pitää sitä ihmisen jotain lihaakin saada. Jos vaikka kanaa laittaisi sinne. Ja kastikkeeksi... jotain kevyttä. Kermaaviiliä. Vähärasvaista kermaviiliä. Onkohan sellaista? Tai ehkä helpompi vain ostaa kaupasta valmis salaattikastike, jos sitä vaan laittaa ihan vähän. Mutta toisaalta salaatti on aika kuivaa ilman kastiketta ja kastiketta pitää olla reilusti.

Noniin kauppalistaa. Maitoa, salaattikastike, tomaattia, salaattia, kurkkua. Ei kyllä kuulosta yhtään hyvältä. Niin vaikeaa tehdä. Ja niin paljon muistamista. Ähh. Jos tekisin vaikka ranskalaisia perunoita ja lihaa kermakastikkeessa. Se on helmpompaa ja nopeampaa. Tuleepahan vatsa kunnolla täyteen. Lihaa ja pakasteranskalaisia. Niin ja kermaa, vähärasvaista kermaa. Niin ja jotain pientä jälkiruokaa, ehkä suklaata? Vain vähän. Jotain vähärasvaista suklaata?

Noniin, nyt kauppaan. Minähän kävelen. Sinne ei ole kuin pari korttelia. Toisaalta on kyllä kauhea nälkä ja siihen menee aikaa kun kävelee. Ja kamalan kylmäkin sielä on. Ehkä on vain käytännöllisempää mennä autolla. Ei sitten ruuatkaan ehdi jäätyä kun kävelen kotiin. Joo, eli autonavaimet, kotiavaimet ja lompakko. Ja hissillä alas, ei se mitään auttaisi vaikka niitä portaita käyttäisi.

Saatana, kauppalista jäi kotiin. Ei kai sinne kauppaan sitten mitään järkeä ole mennä. Tässähän on se pizzeriakin ihan lähellä. Sitten ei tartteisi tehdäkkään ruokaa. Joo, sinne, eli oikealle tästä, kyllä. Ja perhepizza täytteinä aurajuusto, kinkku, salami, tuplajuusto, kebab, tulinen kastikeja pekoni. Niin ja iso cola. Juuri niinkuin viimeeksi.

Tanssit

-Saanko ehdottaa, iltaa kanssani?
-Tottakai, tanssitatko minua juhannuksen kunniaksi?
-Tule niin vien sinut kahville ja nakkikioskille jatkoille, siitä taksiin saatille?
-Hienoa, näytätkö mulle vähän tätä landea ku en oo koskaan ennen ollu tääl?
-Tänä iltana, ei tuu pakkeja.

Stalkkeri

Minä asun kaupungin kauneimmassa talossa. Ja minun taloni on aivan keskustassa. Talossani on neljä kerrosta, minä asun toisessa. Jokaisessa kerroksessa on kolme asuntoa, yhteensä siis 12 asuntoa. Minä olen asunut talossa 30 vuotta ja laskelmieni mukaan talossa asuu 38 henkilöä. Viisi perhettä, neljä pariskuntaa ja kolme yksinasuvaa, minä mukaan lukien. Voisi sanoa, että minä tiedän naapureistani kaiken.

Joka aamu herään kello kuusi, juon aamukahvin ja kävelen rappuni alimpaan kerrokseen odottamaan postinjakajaa. Alimmassa kerroksessa ovat koko talon postilaatikot. Kun postimies on jakanut postit ja lähtenyt, alan tutkia muille saapuneita kirjeitä. Valitettavasti en ole keksinyt keinoa avata niitä niin, etteivät muut sitä huomaisi. Olen kuitenkin vuosien varrella kehittynyt hyvin taitavaksi salapoliisiksi ja pystyn päättelemään paljon jo pelkästä kirjekuoresta ja esimerkiksi postileimasta. Virtaselle tuli jo toinen kirje verovirastosta tällä viikolla. Hän on luultavasti yrittänyt veropetosta. Lampinen puolestaan taitaa harrastaa jotain muuta hämärää, sillä ei ole saanut vielä yhtäkään kirjettä tällä viikolla.

Kun postit on tarkastettu, menen ruokkimaan kissani. Kaikki kahdeksan odottavat minua oven takana. Annan niille silakanpäitä ja syön itse yhden. Nauttiessani kalaherkkuani kuulen töminää yläkerrasta. Hakkaan luudalla kattoon niin kauan, että musiikki lakkaa. Kun olen päässyt tästä ongelmasta eroon, kuulen meteliä ulkoa. Paholaisen lapset leikkivät siellä. Minä menen parvekkeelle ja heitän lapsia kissoilla. Lapset juoksevat karkuun ja minä olen tyytyväinen. Käyn keräämässä pihalta kissat ja kannan ne takaisin sisälle. Kun MINÄ olin nuori, niin me hiihdimme kouluun ja leikimme käpylehmillä.

Puhelimeni piippaa ja sen näyttöön syttyy valot. Otan sen käteeni ja se alkaa täristä ja pitää ärsyttävää ääntä. Koetan ravistaa puhelinta, mutta ääni ei lopu millään. Hakkaan sitä seinään, mutta se ei lakkaa soimasta. Minä menetän hermoni ja heitän sen vessanpönttöön ja vedän. Kuulen äänen yhä vaimeana jossain putkistossa. Kyllä kaikki vaan oli silloin paremmin kun ei ollut puhelimia.

Illalla katson Onnenpyörän ja kudon sukkaa.

Ei yksiäkään häitä, yhdet hautajaiset

Kuolema on yleensä traaginen tapaus. Annan kuolemaa ei kuitenkaan voi sanoa traagiseksi, vaikka läheisille hänen menettämisensä olikin musertavaa. Anna kuoli liukastuessaan banaaninkuoreen syödessään appelsiinia.

Annan hautajaiset pidettiin helmikuussa Hämeenlinnassa. Hautajaisista oli tarkoitus tulla kauniit ja arvokkaat, toisin kun itse kuolema oli ollut. Ruumisauton oli määrä kuljettaa arkku Kekkosenkadun kirkkoon, mutta matka ei sujunut täysin suunnitelmien mukaan. Kylmänä helmikuisena aamuna tie oli hyvin liukas ja kuskin oli vaikeaa saada auto pysymään tiellä. Kokemäenjoen rannassa auto lähti luisuun. Hitaasti, mutta varmasti auto liukui kohti jokea. Jää oli hyvin paksua ja kesti auton painoa vain hetken ennen kuin rikkoutui sen alla. Kuski ehti pelastautua, mutta arkku vajosi auton mukana pohjaan. Meni hetki, ennen kuin auto ja arkku saatiin nostettua ylös hyytävästä vedestä, mutta matkan kirkolle oli jatkuttava. Ruumisauto ei kuitenkaan enää ollut käyttökelpoinen joten arkku solmittiin pienen Citroenin katolle.

Aikataulusta oltiin pahasti jäljessä ja pieni vihreä auto arkku katollaan kaahasi kohti kirkkoa. Kuski oli hiukan kokematon, joten saapui kirkon pihaan turhan kovaa. Jotta auto ei olisi törmännyt kirkon portaisiin, kuskin oli suoritettava lukkojarrutus. Arkku ei ollut katolla kovin tukevasti kiinni ja se singahti läpi kirkon ovien suoraan kirkon etuosaan.

Arkun ilmalento aiheutti melkoista hässäkkää. Urkuri oli kaatunut arkun tönäisyn voimasta ja saanut päähänsä pienen tällin. Muuten kaikki oli hyvin ja rituaaleja päätettiin jatkaa. Katastrofit kuitenkin vain jatkuivat jatkumistaan kun punapukuinen mies piti puhetta web-sivujen suunnittelusta. Jälkeenpäin selvisi, että hän oli erehtynyt paikasta ja oli luullut olevansa atk-ohjelmoijien vuotuisessa kokouksessa. Koska kaikki oli mennyt niin päin helvettiä, kukaan ei ollut kovin yllättynyt kuullessaan urkurin soittavan Anna Puun laulun sijaan häävalssia.

Kun arkkua oltiin laskemassa hautaan ja koettelemuksien kuviteltiin olevan ohi, marssi Johan-eno ristiaskelin avoimen hautakuopan reunalle seisomaan, lausui sammaltaen muutaman sanan ruotsalaisista, Greyn anatomiasta ja opossumeista. Puheensa päätteeksi hän naukkasi huikan lisää taskumatistaan ja katosi syvään kuoppaan Annan seuraksi.